Henkinen valmentaminen
Kuinka valmentaa henkisesti samalla kuin fyysisesti? Sain tän tosi hyvän kysymyksen ja aiheen instagramissa kun tiedustelin toivepostauksia. Nykyään henkinen valmentaminen on myös täysin irrallinen osa-alue ja siihen voi kouluttautua samoin kuin personal traineriksi, en kuitenkaan ole kyseistä valmennusta käynyt ja lähestyn tätä aihetta nyt vaan parina fyysiselle valmennukselle. Aloitin valmentamisen tanssin parissa yläkouluikäisenä ja ainut siihen valmistava tekijä oli omat kokemukset valmennettavana olemisesta. Me käytiin muutamia ohjaajakoulutuksia ja vahvistettiin omaa lajiosaamista erilaisille intensiivikursseilla, mutta enemmän sitä tuli vain tehtyä eikä niinkään mietittyä sen ikäisenä muuta kun että saataisiin hyvät tanssit ja mahdollisimman hyvin yhteen tanssiva joukkue. Kuitenkin vuosien mittaan kokemuksen myötä on tullut huomattua kuinka tärkeää on keskustella ja huomioida valmennettavien fiilikset treenistä, omasta suorituksesta ja myös olla tukena elämän muissa osa-alueissa kun valmennettava sitä kaipaa. Mitä se henkinen valmentaminen sitten miulle on? Koen sen olevan juurikin sitä että olen läsnä ihmisenä valmennettavilleni; kuuntelen, huomioin, kysyn, kannustan, keskustelen ja tuen niin positiivisissa kuin negatiivisissa kokemuksissa. Tuon käytäntöön nämä jokaisissa treeneissä valitsemalla tavat opettaa asia sen mukaan minkä tiedän helpottavan valmennettavan oppimista, tunnistan asiat missä kaivataan enemmän tukea, kannustan harjoittelemaan asioita mitkä eivät vielä suju ja parhaani mukaan etsin keinoja joilla saadaan ne sujumaan. Rohkaisen luottamaan valmennettavan omiin taitoihin ja tulkitsen milloin “vielä kerran” on paikallaan ja milloin on aika jättää asia hautumaan.
Sen lisäksi että minä valmentaja huomioin nuo asiat, haluan treenaajien itsensä myös rohkeasti vaativan itselleen sopivia keinoja treenata ja tunnistaa millaista tukea tarvitsee. Näin pystytään rakentamaan itsetietoisempaa ja vankempaa urheilija-minää. Valmentajana ei tehdä työtä itseään varten, treenit suunnitellaan ja pyritään toteuttamaan niin että ne tukevat valmennettavien kehitystä. Myöskään valmentajan henkilökohtaiset tavoitteet ja toiveet eivät kuulu valmennettavan kannettavaksi. Olen treeneissä valmennettavia varten ja haluan että miuta hyödynnetään mahdollisimman paljon, hoen aina että kysykää, käydään vielä läpi, näytä vielä kerran, kokeillaan eri tavalla jos se auttaa. Kannustan valmennettaviani “ottamaan ohjat” omasta tekemisestään, sillä uskon että motivaatio, treenin intensiteetti, palo omaan lajiin ja mahdollisuudet kehittyä on pitkälti jokaisesta itsestä tulevia asioita. Ulkopuolelta voi saada inspiraatiota, materiaalia, ideoita ja tukea mutta ikinä omaa tekemistä ei pidä sitoa täysin ulkoiseen tekijään. Olen pyrkinyt valmentamaan olemalla esimerkkinä oman treenin edistämisestä, teen mukana, reflektoin omaa toimintaa, näytän omia onnistumisia ja epäonnistumisia ja miten niitä käsittelen. Käyn läpi kaiken sen tunnekirjon mitä treenatessa tai kisasuorituksessa voi kokea niin kuin valmennettavanikin. Toivon tämän lisäävän myös tasa-arvoista vuorovaikutusta valmennussuhteisiin, en halua olla vain laidalla seisova kaukainen hahmo jolle ei voi osoittaa aitoja tunteita ilman pelkoa. Jos olen auktoriteettihahmo jollekin haluan ansaita sen roolin.
Niin kuin elämässä muutenkin, avun ja tuen tarve usein korostuu kun tulee vastaan haasteita, negatiivisia tunteita tai kokemuksia. Mutta on todella vaikea kohdata näitä yksin tai tuenkaan kanssa jos ei koskaan ole treeneissä annettu tilaa myös niille turhautumisille, huonoille päiville, horjahduksille ja pieleen menneille toistoille. Valmentajalla on iso vaikutus siihen minkälainen muistojälki valmennettavalle jää siitä kun asiat ei menekään niin kuin oltiin ajateltu. Vihaan tylyttämistä, ihan muutenkin mutta etenkin valmennettaessa, en näe sille paikkaa treenisalissa tai valmennussuhteessa. Se on täysin valintakysymys esittääkö asiat negatiiviseen sävyyn vai sanooko sen sijaan kannustavasti että “kokeillaan uudestaan, jäikö siulle mitään kysyttävää, haluatko vielä kerrata asian?”. Kun valmentaja osoittaa ettei maailma kaadu, myös valmennettava sen tietää tiukan paikan tullen. Positiivisia tunteita on usein helpompi käsitellä mutta niitäkin tulee kannustaa ja tukea, ja ne onkin ihan parhaita hetkiä valmentaessa kun saa myötäelää toisen onnistumisen kokemuksia! Aina valmennettava ei itse tiedä tekevänsä jotain oikein ja onnistuneesti, sen takia on myös valmentajan velvollisuus kertoa niistä hyvistäkin jutuista. Näin saadaan treeneihin myös huomattavasti rennompi, motivoivampi ja iloisempi meininki. Mitä itsevarmempi, taitoihinsa luottava urheilija on, sitä enemmän hän pystyy reflektoimaan tekemistään, kehittymään monipuolisemmin ja loistamaan niin treeneissä kuin kisalavoillakin.
Tästä aiheesta olis niin paljon enemmänkin sanottavaa mutta jätän tän tällä kertaa tähän. Koitan jatkuvasti itse oppia lisää valmentamisesta ja itsestäni siinä roolissa, haluan kehittyä parhaimmaksi mahdolliseksi henkilöksi kulkemaan valmennettavan rinnalla kohti hänen tavoitteitaan. Oli kyseessä sitten harrastelija tai kilpaurheilija!