Täydellisen epätäydellistä elämää
Aurinko paistaa olohuoneen ikkunasta sisään ja pihapuiden lehdet loistaa keltasina. Istun sohvalla (mikä on vuorattu päiväpeitolla ettei kissat tuhoo sitä) ja juon rauhaksee aamunoccoa, kello on jotai yli kymmenen ja oon ollu alle tunnin vasta hereillä. Lapsi on päiväkodissa ja mies on töistä lomalla eli kotona tekemässä omia juttuja. Mie taas tosiaan en oo kotona, koska ollaan nyt oltu evakossa reilun kuuden viikon ajan pahasen vesivahingon takia. What is this life? Näyttää jotenkin tosi eriltä nyt kun vaikka sillon kesäkuussa kun viimeeksi kerkesin tänne kirjottelemaan. Loppukesä meni pitkälti flunssassa, töissä, ihmetellen sitä vesivahinkoa mikä sattui heinäkuun alussa, remppaa ja töiden alkua odotellen. Syksy oli tosi tervetullut ja nyt se on täällä, ihanaa!
Miulla on ollu sellanen keskeneräisyyden ja epätäydellisyyden hyväksymisen ja jopa vaalimisen kausi meneillään, varmaan osittain johtuu tosta remontista ja siitä ettei se oo omissa käsissä. Nyt kun oon myös päässyt ihan eritavalla tanssimiseen kiinni kauden alettua on senkin äärellä sellanen nöyrä rakentamisvaihe kaiken parin vuoden takaisen jälkeen. En osaa ees kuvailla kuinka onnelliseks miut tekee se, että pystyn tekemään taas tosi paljon enemmän sitä mitä rakastan. Kehon haastaminen hyvällä tavalla, ei yli sen rajojen vaan niitä rajoja pikkuhiljaa siirtäen, discoilemaan (🩷), hyppimään, kokeilemaan rohkeemmin uusia juttuja ja huomaamaan kuinka paljon on tallella vaikka toviin ei pystyny samalla tavalla tekemään.
Kaikki tää kykenevyyden lisääntyminen on herättäny ihan hirmusesti arvostusta ja kiitollisuutta omaa elämää kohtaan. Kuinka paljon on mahdollista saada ja miten ne asiat mitkä luulin sulkevan toisensa pois, ei tehnykkää niin. Omistin monet vuodet omalle intohimolle liikuntaa ja valmentamista kohtaan ja kun toive lapsesta konkretisoitu, surin tietyn ajanjakson loppumista. Nyt tiiän että täähän on miulle paljon merkityksellisempää just näin, tunnen paljon isommin kaikki onnistumiset ja en näe epäonnistumista samoin silmin, onko ees epäonnistumista olemassa tässä tilanteessa? Ei varmaan jos en ite ajattele niin.
Käytiin ihanan Essin kanssa eilen kuvailemassa veden äärellä ja nää jotenkin vahingossa hakeutu tunnelmaltaan samalla maadottavan rauhottaviks että karun voimakkaiks. Mietin ennen kuvauksia et olisikohan pitäny käydä värjäämässä juurikasvu pois hiuksista, mutta päätin että haluun jotain luonnollista ja aitoa tähän kohtaan. Sitä korostikin kivasti myös osissa kuvissa näkyvät turvonneet silmänympärykset edellisillan itkuista (ei hätää, perus tuuletusta vaan), ehkä tän nimenomaa halusinkin ikuistaa. Rakastan vettä elementtinä ja tuli kyllä super inspiroitunu ja vapautunu olo tosta kokemuksesta. Ja nää kuvat on upeita!
