Vuosi äitinä

Meillä on asunut jo parin viikon ajan TAAPERO! Samalla niin siistiä ja ihanaa että vauvavuosi on takana, mutta omalla tavallaan se on myös melko haikeeta. Ei sillä että ihan vaan vauvaa tai vauvan hoitamista olisi ikävä koska suoraan sanottuna ei ole, vaan haikeus sitä kohtaa että se pienen pieni N on nyt jo vähän isompi pieni poika. Oon aina ollut ahdistunut siitä faktasta, ettei mennyttä voi koskaan saada takaisin ja ajankulua ei voi hidastaa, oman lapsen kasvamisen seuraaminen ei lievennä tätä kyllä yhtään! Toisaalta nyt lapsen myötä on alkanut entistä enemmän arvostamaan sitä hetkeä mitä parhaillaan eletään ja halu elää merkityksellistä elämää on kasvanut potenssiin sata.

Äitiys on ollut tähän mennessä melko sellaista mitä olin etukäteen ajatellutkin, isoja tunteita pienistäkin asioista kohdaten epäonnistumisen tunnetta vaikka periaatteessa kaikki onnistumisen mittarit näyttävät vihreää; lapsi kasvaa, on pääosin iloinen mutta uskaltaa myös näyttää kun ei ole, oppii hurjaa vauhtia uutta ja selvästi pitää meitä muita saman katon alla asuvia omana heimonaan. Vanhemmuuden tähän mennessä isoin haaste on ollut huonoista ja vähäisistä unista johtuva jatkuva väsymys, ilman sitä moni tunnepurkauskin olis varmasti jäänyt välistä. Ei meillä ole missään vaiheessa ollut ihan super huono tilanne (pitkään), mutta ei myöskään olla vielä nukuttu yhtään kokonaista yötä ja heräämisiä on kahdesta kolmeen yössä. Ihmiselle jonka optimaalinen unenmäärä on 9h yössä tää on ollut kyllä koettelemus ja vaikuttanut ajoittain aika isostikin siihen miltä maailma näyttää. Toiseksi suurin haaste onkin ne oman luonteen “oikut” mihin taipuu etenkin väsyneenä ja paineen alla, se miten käsittelee epämukavuutta ja ottaa vastaan huonoja juttuja. Se ei ole ehkä imartelevin kuva itsestä kun on kasvokkain omien inhottavimpien piirteiden kanssa, mikä on luonut melkoisen kasvunpaikan.

Parhaita asioita äitiydessä on yhteiset naurut, halit ja hellyys, toisen turvana oleminen, itsensä hyväksyminen eri tasolla kun ennen lasta, lapsen ja puolison välinen vuorovaikutus sekä ihan kaikkien läheisten osoittama välittäminen N kohtaan. Rakastan sitä rakkautta mitä tuo pieni ihminen on tuonut miun ja meiän elämään. Ja tietysti kaikista ihanin on tuo poika itse; vallaton tukka silmillä, kirjamellisesti huulet pyöreenä kaikkea ja kaikkia ihmettelevä, päätä taakse räkätysnauruun revetessään heittävä ja muista ihmisistä niin kiinnostunut social butterfly. Ollaan niin onnekkaita että meillä on just siut. <3

Kaikki ihanat kuvat taas ©fotoessi