Palautuminen alkakoon
Marraskuun puolessa välissä alkoi lähes neljän kuukauden pitkä ja uuvuttava remontti kuntosalia varten. Aluksi kaikki oli uutta, kivaa ja jännittävää sillä kokoajan oli mielessä se mitä tapahtuu kun tila on valmis, pääsisin tekemään töitä omassa paikassa. Jouluun asti meni melko hyvin, jaksoi paahtaa tarvittaessa 15 tunnin päiviä fyysistä remonttityötä ja tahto oli kovempi kuin työn tuoma kuormitus. Sitten tuli pieni epäonnistumisen tunne kun ei saatukaan hommaa kasaan vuoden 2020 puolella. Lähdimme Rukalle viettämään uutta vuotta ja ajatus olla pois työpaikalta ahdisti lujaa, sain kuitenkin rentouduttua ja onneksi lähdimme. Meinasin siis monta kertaa perua koko reissun. Tulimme takaisin 2.1. ja ymmärrys siitä kuinka kesken kaikki vielä oli, löi kuin nyrkki mahaan. Vaikka kuinka tehtiin hommia ei mikään oikein tuntunut etenevän, tai kyllä saatiin asioita tehtyä mutta niiden jälkeen tuli listaan vain uusia juttuja. Tyypillinen remontti siis… Mitä lähemmäs loppua päästiin sitä vähemmän jaksamista enää oli. Avajaisviikko oli heittämällä karmein, kuntosali avautui siis kaksi viikkoa sitten torstaina ja keskiviikkoiltana tuntui vielä siltä ettei mikään ole muuttunut viimeiseen viikkoon. Torstai-aamuna olin henkisesti ja fyysisesti aivan loppu, olisin varmaan menettänyt järkeni jos isäni ja ystäväni ei olisi ollut paikalla auttamassa ja rauhoittelemassa. Luojan kiitos siitäkin selvittiin.
Vasta kun kaikki oli tehty ja valmista aloin huomaamaan suurimmat vaikutukset menneistä kuukausista. Treenien ja valmennusten jälkeen (ja aikana) aloin olemaan ihan loppu, palautumista ei tapahdu niin kuin normaalisti. En pystynyt syömään koska en oikein tuntenut nälkää ja jännitys painosti palleaa. Remontin aikana ajattelin että syöminen oli vaikeaa kiireen vuoksi ja vain unohtelin ruoka-ajat, oikeasti taisin reagoida kaikkeen hallitsemattomaan. Ulkomuodostakin huomasi kuinka vähän olin pitänyt huolta itsestäni koko prosessin aikana, en ollut kaiken hälinän keskellä kerennyt kiinnittämään huomiota tähän kaikkeen ja tuntui kun yhtäkkiä peilistä olisi katsonut joku muu, riutunut ihminen. Tavallaan huvitti, sillä näytin juuri siltä miltä sisälläkin tuntui, vaikka mitään hauskaa siinä ei kyllä ollut.
Koska olen jääräpää ja haluan niin kovasti pystyä aina tekemään parhaani, ajattelin että riittää vain kun remppatyöt loppuu ja saan nukkua vähän pidempään. Vaati muutaman illan rintatuntemukset että heräsin siihen kuinka pahasti ylikuormittunut miun keho oli. Nyt olen vähentänyt treenien määriä ja kuormittavuutta, koittanut saada syötyä vähintään kolme kertaa päivässä ja nukkunut oikeastaan niin paljon kun vain väsyttää. On ihanaa levätä, tunnen kuinka keho ja mieli on kaivannut sitä. Rauhalliset aamut ja illat työvuorojen mukaan on parasta! Kuitenkin ajatuksiin on syöpynyt melko syvälle se että pitäisi kokoajan olla tekemässä jotain että asiat etenee ja jos olen vain kotona yritykseni kaatuu. Syyllisyys ja ahdistus tästä kolkuttelevat siellä sohvan nurkassa ollessani aina ajoittain ja joudun käymään läpi itseni kanssa nykytilanteen, miun ei tarvitse olla työpaikallani kokoajan. En myöskään ole huono valmentaja vaikka en kokoajan tee satalasissa muiden mukana (tää on aina ollut miulle tosi vaikee paikka).
Olen opiskellut ties ja mitä ihmisestä, terveydestä ja sen ylläpitämisestä ja annan jatkuvasti muille ohjeistusta ja neuvoa siitä että omat rajat tulisi tunnistaa ja hyväksyä, että lepo on yksi tärkeimmistä asioista eikä ilman sitä synny kehitystäkään. Millonkohan sitä itse oppisi hyödyntämään näitä neuvoja ilman että tuntee siitä huonommuutta? Luultavasti tämä on vain yksi monista tilanteista minkä aikana pystyn harjoittelemaan vähän lisää. Samalla harjoittelen stressinsietokykyä uusien koronarajoitusten kanssa.
