Rakastan olla äiti, mutta…
Lataudun yksin olosta ja myös vauvan seurassa kokoajan oleminen on kuormittavaa, välillä haluun olla vain yksin.
Samalla kuitenkin koen olevani seurassakin yksinäinen, etenkin mitä isommassa porukassa oon.
Sotku on yllättävän hermoja kiristävää vaikka en mikään super siisti ole koskaan ollutkaa.
Edelliseen liittyen, se fiilis kun oot just käynyt itse suihkussa ja heti perään saat puklut päälle... kiristelee.
Tulisin hulluks ilman meidän molempien pyrkimystä toteuttaa tasavertaista vanhemmuutta.
En todellakaan aina tiedä mitä vauva itkuillaan tarkoittaa ja tuntuu että vaan haparoin tilanteesta toiseen toivoen että vahingossa osuisin oikeeseen.
Miks puhutaan vaiheista kun kokoajan on päällä joku tilanne?
Koen epävarmuutta siitä, miten oma muuttunut elämäntilanne vaikuttaa muihin ihmissuhteisiin.
Haluun tehdä paljon asioita mitkä ei liity vanhemmuuteen.
Vihaan väsyneenä valvomista ja ootan niin sitä kun joskus saa taas nukkua kokonaisen yön ilman herätyksiä.
Joskus kun seuraan jonkun muun vanhemmuutta, tulee olo että oon jotenkin vähemmän.
Pelottaa millaseen maailmaan ollaan tuotu jotain noin viatonta.
En koe omaksi osallistua esim. vauvakerhoihin tai hakeutua muiden (tuntemattomien) samassa elämäntilanteessa olevien seuraan vaikkapa Facebook ryhmien kautta. Vauvauinti poikkeuksena, sitä ootan!
Ikävöin välillä sitä erilaista vapautta mitä oli ennen vanhemmuutta.
Saan “yliannostuksia” läheisyydestä ja niissä hetkissä on vaikea pitää vauvaa lähellä.
En koe tarpeelliseksi maalata sen ruusuisempaa kuvaa raskaudesta, synnytyksestä tai vauva-arjesta kun mitä tää omalla kohdalla ainakin on. Paljon ihanaa mutta jessus mikä ihmiskoe.
Ja kaiken silti korjaa se kuinka rakas tuo pieni ihminen on. <3
