Surun muuntama
Ostin itelleni 30v lahjaksi vaaleanpunaisen söpön päiväkirjan, minkä tarkoituksena oli auttaa miuta pitämään kiinni itsestäni, niin muuttuvan elämäntilanteen kuin iän tuomien odotustenkin vuoksi. Tein listan asioista, ehkä niitä vois sanoa tavotteiksi, mitä haluan että teen kolmekymppisenä. Siinä on paljon kaikkea sellaista vähän hupsuttelevaa ja miun luovan puolen valloilleen päästämistä mutta myös muutama vakavakin juttu, kuten ”käsittele raskaus ja synnytys sekä sitä edeltänyt aika, tarvittaessa ammattilaisen avuin”. Nyt kun tuntuu että pää ja keho on melko hyvinkin toipunut synnytyksestä ja uusi arki on lähtenyt pyörimään suhteellisen kivasti, ajattelin että on aika ottaa tää kohta päiväjärjestykseen.
Asiahan on niin, että jos kaikki olisi ihan alunperin mennyt hyvin, meillä olisi pian vuoden ikäinen lapsi viisikuisen sijaan. Tästä on ollut ja on edelleen ajoittain tosi vaikea puhua ja nytkin tuntuu etten oikeen tiedä mitä kirjoittaa, kun oon niin onnellinen meidän poitsusta mutta taustalla on se suuri suru kummittelemassa. Tein marraskuussa 2023 raskaustestin kun tajusin että kuukautiset oli myöhässä ja rinnat arat, se näytti hyvin suureksi yllätykseksi positiivista enkä uskonut silmiäni vaan kävin heti ostamassa toisen testin. Raskaana 2-3 viikkoa. Tää oli toivottua ja aika rennoin mielin odotettua, koska jätettiin ehkäisy pois aiemmin samana vuonna. Parin kuukauden jälkeen kerettiin kuitenkin unohtaa mikä tilanne oli ja siksi tää oli lopulta yllätys. Meillä ja miulla oli ollut rankka syksy ja tää tuntu jotenkin niin isolta valolta sen kaiken keskellä. Alettiin tietenkin heti miettimään tulevaa ja valmistautumaan odotukseen, varattiin neuvolat ja mie suunnittelin töitä että tekisin kyseisen kauden loppuun ja viettelisin sitten alkukesän vatsa pystyssä, loppukesän ja syksyn vauvan kanssa kotona. Käytiin eka neuvolakäynti mikä tuntui tosi jännittävältä! Sovittiin että kerrotaan raskaudesta muille vasta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen, lukuunottamatta miun yhtä ystäväporukkaa pidettiin siis odotus salassa ja vasta joulun jälkeen alkoi tuntua siltä että voisi alkaa kertoa muillekin kun ultra lähestyi. Kerettiin joulupyhien jälkeen kertoa miun siskolle ja tarkoitus oli heti vuoden vaihteen jälkeen kertoa muille.
Vuoden viimeisenä päivänä tein tanssistudiolla pientä remppaa, laitettiin balettitangot seinille, uudet äänieristeet ja halusin maalata pari seinää. Kun siinä maalailin huomasin pientä epämukavaa tunnetta alavatsalla mutta en huolestunut, ne on aika tavallisia kun kohtu kasvaa. Kävin vessassa ja huomasin että paperiin jäi verta. Tässä kohtaa pieni pala nousi kurkkuun mutta päätin etten murehdi liikaa, ei sekään ole outoa että vähän tiputtelee alkuraskaudesta. Jatkoin hommiani hetken ja lähdin kotiin, oli super kaunis pakkaspäivä joten ajoin maisemareittiä peltojen luota ja otin kuvia vaaleanpunertavasta taivaasta. Kun pääsin kotiin kerroin Mikolle mitä olin huomannut ja hän komppasi, turha murehtia vielä. Epämukava tunne kuitenkin jatkui ja asia pysyi luonnollisesti mielessä. Kello oli jotain iltapäivä neljän ja viiden välillä kun huomasin että vuoto oli lisääntynyt, tässä kohtaa se pala kurkussa esti jo hengityksen ja kyyneleet nousi silmiin sillä miun päänsisäinen ääni sanoi että mie menetin sen. Sovittiin että soitan päivystysapuun, miulla ei ollut vielä mitään kontakteja mihinkään neuvolaa lukuunottamatta ja ne oli jo kiinni. Sieltä ystävällinen hoitaja ohjasi soittamaan synnärin päivystysnumeroon joten tein näin. Nyt oli jo vaikea puhua ja itkinkin puhelun ajan, aivan ihanasti rauhotteleva kätilö pyysi meitä tulemaan sairaalalle ultraan jotta nähdään mikä tilanne. Yritin pitää itteni kasassa mutta kyyneleitä taisi tulla melkein taukoamatta matkalla ja sairaalassa, päästiin onneksi tosi nopeasti sinne lääkärin tekemään ultraan ja melko pian oli myös selvää että meiän suuri pelko oli totta, ”valitettavasti tämä raskaus on mennyt kesken”.
Surun murtamana kuuntelin lääkärin ja hänen jälkeen kätilön pahoittelut, suunnitelmat seuraaviin vaiheisiin ja ohjeet. Otin annetut lääkkeet, reseptit ja oppaat, henkilökunta perui meidän puolesta turhaksi jääneet neuvolakäynnit ja vain muutaman päivän päästä olevan niskaturvotusultran, elettiin jo raskausviikkoa 12. Ja sitten kello kuusi ensimmäisten ilotulitteiden paukkuessa poistuttiin sairaalasta kotiin. Seuraavista päivistä en halua sen enempää kirjottaa, ei niistä voi sanoa mitään mitä ei varmasti voi muutenkin kuvitella. Jollain ihmeellä sain itteni töihin 4.1. alkaen, kevätkausi oli alkamassa ja tekemistä riitti enkä halunnu kertoa asiata kellekään. Ei auttanu siis näyttää merkkejä siitä että jotain olisi tapahtunut, suljin kaiken pois aina kun en ollu kotona ja päätin että nyt kun ei ole raskauden luomaa syytä jättää kautta kesken, kisailen vielä keväällä. Ei se ehkä tervein tapa ollut asiaa käsitellä mutta tuntui että tarviin asioita täyttämään sitä tyhjyyttä mikä miun sisässä oli ja etenkin kaipasin tunnetta että miun keho pystyy johonkin.
Tuo koko kokemus muutti miun sisällä jotain. Ensin se raskauden tuoma ilo ja sitä edeltävän vaikean jakson pyyhkiytyminen onnen edestä, sen onnen hiljaisuudessa pitäminen vaikka oon tottunut olemaan tosi avoin miun tunteista ja asioista. Sitten tuo menetyksen trauma ja sen peittäminen, koska eihän kukaan edes tiennyt siitä mitä menetettiin. Ihan kun oisin eläny kahta eri todellisuutta, toisessa kaikki on niinku ennen ja maailma pyörii radallaan, ja toisessa olin suljettu johonkin surun sumuun irralliseks muusta maailmasta enkä pääse pois. Aikaa meni ja omaa perhettä lukuunottamatta en edelleenkään kertonu kellekään tästä, vasta toukokuussa kun muitakin asioita kertyi (ostettiin tää talo, muutot, rempan alku ym.) ja huomasin olevani taas siinä tilanteessa että itkin aina kun ulko-ovi meni kiinni, päädyin kertomaan parille ystävälle tästä kaikesta. Siinä avautuessa ekan kerran ymmärsin kuinka isoa tunnetaakkaa olin kantanut yli puolen vuoden ajan, siinä myös tajusin kuinka tehokkaasti olin eristäny itteni muista ihmisistä pitämällä sellasta valheellista ”kaikki on hyvin” maskia yllä.
Ja tästä alle kahden viikon päästä tein positiivisen raskaustestin, N oli tulossa. Alkuraskaudessa pelko oli vahvasti läsnä eikä säikähdyksiltä vältytty, paljon itkua ja aina onneksi helpotuksen syviä huokauksia kun päästiin edellisestä kokemuksesta johtuen ultraan useammin kuin normaalisti raskaudessa. Vasta kun saavutettiin niitä virstapylväitä mitä ei ensimmäisen kanssa päästy kokemaan uskalsin luottaa tähän matkaan. Päätin myös etten voi jatkaa enää samalla tavalla kun aiemmin, miun täytyy avautua koska haluan olla paras mahdollinen äiti tälle tulevalle lapselle. Pitkälle ollaan tultu että tätä postausta kirjotan, ennen kaikkea jaan tän itseäni varten mutta ehkä myös selventämään sitä miksi haluan tuoda esille myös nykyisen vauva-arjen kaikki tunteet. En halua enää patoa miun tunteita sisälle ja tietää että romahden niiden seurauksena myöhempänä ajankohtana. Ja toki jos ees joku saa helpotusta saman tilanteen äärellä siitä ettei ole ainut niin en tiedä mitään tärkeempää, olin ite niin yksinäinen näiden asioiden kanssa liian pitkään.
Ennen ensimmäistä raskautta muistan nähneeni somessa tekstin missä käytettiin termiä surun muuntama, se jäi jotenkin sillon mieleen ja nykyään koen et se kuvaa miuta täydellisesti. En vielä laita check merkkiä tuonne miun päiväkirjaan, mutta tästä on hyvä jatkaa.
31.12.2023